Vaikka maahanmuuttoa on käsitelty monipuolisesti eri näkökulmista, on kuitenkin kolme pointtia, jotka ovat keskustelussa jääneet vähemmälle huomiolle.
Ensinnäkin keskustelua ei juurikaan ole käyty sosiaalityön näkökulmasta. Sosiaalityöntekijät ylipäätään osallistuvat maahanmuuttokeskusteluun vain harvoin. Kyse lienee sosiaalityössä yleisemminkin esiintyvästä hiljaisuuden kulttuurista[1]. Koulutuksessa ja työssä kertyneen tiedon esittelemisen kun on todettu olevan vierasta suomalaiselle sosiaalityölle. Sen sijaan sosiaalityöntekijät vaikenevat ja vetoavat salassapitosäännöksiin silloinkin, kun he voisivat kommentoida asioita yleisellä tasolla ja heillä olisi kerrottavanaan tietoa, jolla voisi esimerkiksi oikoa vääriä käsityksiä ja vähentää ennakkoluuloja.
Erkki Torppa1 hämmästeli jo 1990 -luvulla, miten korkeasti
koulutetut sosiaalityöntekijät voivat hiljaa katsoa sivusta, mitä
yhteiskunnassa tapahtuu. Kyse oli tuolloin hyvinvointivaltion murentumisesta,
mutta kysymys on tällä hetkellä ajankohtainen maahanmuuton ja rasismin suhteen.
Etenkin, kun sosiaalityöntekijällä olisi ammatin arvojen, eettisten ohjeiden ja
lainsäädännön johdosta vahva velvollisuus pyrkiä toiminnallaan rasismin ja
syrjinnän vähentämiseen yhteiskunnassa. Tästä sosiaalityön antirasistisesta
tehtävästä on puhuttu Suomessa vain vähän, mutta muualla on esimerkiksi todettu
sosiaalityöntekijöiden olevan se ammattikunta, jolla on vahvin antirasistinen
velvollisuus yhteiskunnassa[2].
Julkiseen maahanmuuttokeskusteluun osallistuminen olisi Suomessakin yksi keino
toteuttaa yhteiskunnan sosiaalityölle antamaa antirasistista tehtävää.
Toinen maahanmuuttokeskustelussa sivuun
jäänyt teema on keskustelun vaikutus asenneilmapiiriin sekä sitä kautta maahanmuuttajataustaisen
väestön ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin.
Tutkimusten[3]
mukaan rasististen puheenvuorojen ja vihapuheen hyväksyminen lisäävät
kielteistä suhtautumista ulkomaalaisia kohtaan. Mitä kielteisemmin
maahanmuuttajat keskusteluissa esitetään, sitä kielteisemmäksi suhtautuminen
muuttuu. Suhtautuminen puolestaan näkyy ihmisten toiminnassa eli siinä, miten
ulkomaalaisia kohdellaan. Kielteisten asenteiden ilmaisemiseen ja rasistiseen
puheeseen liittyy siis riski siihen, että ne lopulta alentavat kynnystä
syrjintään ja rasistisiin tekoihin. Tästä on jo nähty valitettavia esimerkkejä
Lahdessakin.
Vaikka yhteiskunnassa
vallitsevat kielteiset asenteet saattavatkin ilmetä ulkomaalaisiin kohdistuvina
syrjintänä ja rasismina, ei ongelma koske pelkästään heitä. Syrjintä ja rasismi
heikentävät yksilöiden hyvinvoinnin ja turvallisuuden lisäksi lopulta koko
yhteiskunnan turvallisuutta, koska eri väestöryhmien välinen epäluottamus
kasvaa[4]. Vastaavasti
vähemmistöihin myönteisesti suhtautuvassa yhteiskunnassa rasismikokemuksia esiintyy
vähemmän ja hyvinvointi on sen johdosta korkeammalla tasolla. Yhteiskunnan
hyvinvointia olisi siis mahdollista lisätä asenneilmastoon vaikuttamalla.
Kolmas pointti on
maahanmuuttokeskustelussa vallitseva valkoinen, hallinnoiva ääni. Rasistiset
kannanotot ja monikulttuurisuuspuhe ovat australialaisen antropologin Ghassan
Hagen[5]
mukaan saman asian kaksi puolta. Valkoisten usko omaan ylivaltaansa ilmenee
hänen mukaansa joko valkoisen monikulttuurisuuden tai valkoisen rasismin
muodossa. Monikulttuurisuuden kannattajille ja maahanmuuttoa vastustaville on
siis yhteistä valkoinen hallinnoiva ääni, jolla maahanmuuttajat joko
toivotetaan tervetulleiksi ja heitä puolustetaan tai heitä vastustetaan.
Molemmissa tapauksissa maahanmuuttajat itse konstruoidaan passiivisiksi
objekteiksi ja niiden hallittaviksi, jotka ovat antaneet itselleen oikeuden
olla huolissaan kansakunnan tilasta. Jotta valkoisen hallinnan ääni voitaisiin maahanmuuttokeskustelussa
välttää, tulisi maahanmuuttajataustaisen väestön oma ääni kuulua keskusteluissa
nykyistä paremmin.
Uudessa sosiaalihuoltolaissa nostetaan
vahvasti esiin rakenteellinen sosiaalityö. Näen maahanmuuttokeskusteluun
osallistumisen yhtenä rakenteellisen sosiaalityön toteuttamisen välineenä,
keinona vaikuttaa ja muuttaa yhteiskuntaa. Ja vaikka tätä mahdollisuutta ei
vielä tällä hetkellä suomalaisessa sosiaalityössä kovin laajalti käytetäkään,
saattaa sen merkitys kasvaa tulevaisuudessa. Voisi myös käydä niin, että mikäli
tutkijat, sosiaalityöntekijät ja muut asiantuntijat osallistuisivat enemmän
julkiseen keskusteluun, rohkaisisi se muitakin keskustelijoita ihmisoikeuksien
puolustamiseen.
Kaikkiaan sosiaalityöntekijöiden
esiintymisen julkisuudessa oman alansa kysymysten asiantuntijoina tulisi olla
yhtä itsestään selvää kuin ekonomistien tai juristien osallistuminen omaan
alaansa liittyvään julkiseen keskusteluun.
Tuula Carroll
johtava sosiaalityöntekijä, VTM
Lahden AIkuissosiaalityö
[1]
Mutka, Ulla (1998) Sosiaalityön neljäs käänne.
Asiantuntijuuden mahdollisuudet vahvan
hyvinvointivaltion jälkeen. Kopijyvä Oy.
Jyväskylä.
[2] Bhatti-Sinclair, Kish (2011) Anti-Racist Practice in Social Work.
Palgrave Macmillan. Hampshire.
[3]
esim. Jokinen, Arja & Huttunen, Laura &
Kulmala, Anna (2004) Johdanto: neuvottelu marginaalien
kulttuurisesta
paikasta. Teoksessa Jokinen, Arja & Huttunen, Laura & Kulmala, Anna
(toim.):
Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu
kulttuurisista marginaaleista. Gaudeamus. Helsinki. 9–19.
[4]
Etnisten vähemmistöjen ja maahanmuuttajien
turvallisuus paikallisissa
turvallisuussuunnitelmissa.
Sisäasiainministeriön julkaisuja 29/2009
[5]
Hage, Ghassan (2000) White Nation. Fantasies of White
supremacy in a multicultural society.
Routledge. London.
Tampere University Press. Tampere.
